Vasara ja nauloja... ja tuhat muuta juttua.

Siinä kohtaa kun vasara ensimmäisen kerran Lumon työmaalla heilahti, tuntui että oli otettu super-hyper-mega-jättiharppaus eteenpäin! Pieni askel (heilautus) rakennusmiehelle, mutta SUUUURI askel yrittäjälle :) Sitä ennen oli nimittäin ihan pari pientä juttua pitänyt hoitaa.

Kuten nyt teatterin suunnittelu. Ensin seisot typötyhjässä hallissa ja koitat visioida siihen viihtyisät katsomot, tehokkaan myyntipisteen, mukavat odotustilat, järkevät sisääntulo- ja poistumisreitit, vessojen sijainnit, tarkoituksenmukaiset sosiaalitilat, toimivat konehuoneet jne. Sitten koitat kertoa visiosi ihan oikealle suunnittelijalle (jonka tietysti ensin olet valikoinut kymmenien vaihtoehtojen joukosta). Hän sitten taidokkaasti jalostaa lennokkaat ajatuksesi lupa- ja rakennekuviksi (KIITOS Minnalle ja Teemulle Insinööritoimisto Träsk Oy:stä!) :)
 

Sitten on tietenkin muutama tarjous pyydettävänä. Rakentamisesta, ilmastoinnista, putkihommista, sähköurakasta, penkeistä, projektoreista, valkokankaista, lampuista, maalausurakasta, akustoinnista, lattia-asennuksista. Ihan vain joitain luetellakseni.
 

Ja ne kaikki kaavakkeet. Starttirahan hakukaavake. Osakeyhtiön perustamiskaavakkeet. Suomen Elokuvasäätiön kunnostustuki- ja digitointitukihakemuskaavakkeet. JaMitäKaikkiaMuitaNiitäNytOlikaan-kaavakkeet. Ja kunkin näiden liitteenä tietenkin muita kaavakkeita, laskelmia, taulukoita, suunnitelmia, pöytäkirjoja ja perusteluja.
 

Jossain kohtaa olin sitä mieltä, että mikäli ihmislapsi ne kaikki blanketit saa kunnialla täytettyä voi onnitella itseään reippain selkääntaputuksin ja olla varma, että pärjää ihan missä vaan sen jälkeen! Niistä sitten selvittiin, joten ISO huokaus ja innolla eteenpäin :)
 

Eipä se valintojen tekeminen urakoitsijoiden ja suunnittelijoiden valintaan sitten ihan vielä loppunut. Jotain pientä on saanut vielä sen jälkeen miettiä. Kuten nyt esimerkiksi penkkien mallit ja kankaat, seinien, kattojen ja lattioiden värit ja materiaalit, vessojen laatat ja kalusteet, valaisinten sijainnit, akustiikkalevyjen asettelun, sisäkaton korkeuden ja ovien aukeamissuunnan.
 

Kaikki valinnat on tehty suurella sydämellä teitä kaikkia tulevia asiakkaita ajatellen.

Että viihtyisitte saleissa ja salien ulkopuolella, tuntisitte olonne mukavaksi ja tervetulleeksi ja ennen kaikkea pääsisitte nauttimaan mahdollisimman täydellisestä elokuvaelämyksestä. Kokisitte ikimuistoisia hetkiä ja suuria tunteita arjesta irtautuen ja saisitte vielä mukaanne palan sitä LUMOA, joka on minuakin ihan pikkulapsesta saakka elokuvateattereissa viehättänyt ja lopulta alalle houkutellut :) 

 

Lopussa pieniä kurkistuksia Lumoon.

 

Valoa tunnelin päässä! 

 

 

Takapenkin pojille :)

UP - kohti korkeuksia!

Puu(n)päitä ja ruuvit löysällä (eivätpä ole enää ;))! 

Ensimmäinen (varjokuva-) esitys valkokankaalla (tai sen kohdalla).

Mysteerilaatikot (plus joku on tainnut vähän hyppiä seinille...) :)

 

 

Mitä haluan tehdä isona?

Se oli loppusyksyä 2012, juuri yhdet YT-neuvottelut takana ja taas organisaatiouudistukset myllersivät. Se tiesi yleensä sitä, että vähennyksiä tai ulkoistuksia oli nurkan takana. Ihmiset olivat taas kerran sen julman palapelin palasia, jossa joku sopi kuvioon, toinen ei.

Helppoa ei ollut kellään - ei niillä jotka joutuivat lähtemään, eikä niillä jotka jäivät. Ainakin meidän porukassa työtä riitti yli oman tarpeen ja oli vaikeaa ymmärtää, miksi toisten piti lähteä ja toisten rehkiä jaksamisen äärirajoilla.

Yhtenä syksyinä päivänä olin taas kerran kiitänyt toimistolta kauppaan, sieltä ruuanlaittoon, hoidellut pyykit, nähnyt lapset ja miehen ruokapöydässä, mutten oikeasti ollut jaksanut olla läsnä, kun päässä pyöri sata selvitettävää asiaa töissä käynnissä olleen ison projektin tiimoilta. Sinä yönä muiden nukkuessa väänsin kasaan materiaaleja seuraavan päivän palavereihin ja silloin se pieni salainen haave alkoi kypsyä ja ottaa tilaa ajatuksissa. Se kuuluisa "mitä haluan tehdä isona" alkoi kirkastua huimaa vauhtia.

Olin aiemmin ollut tosi varovainen käänteissäni ja tyytyväinen vakaaseen tilanteeseen. Pysynyt samassa työpaikassa 17 vuotta, aina opiskeluajoista saakka ja siirtynyt tehtävistä toisiin lähinnä vain esimiesten ehdotuksesta tai organisaatiomuutosten viemänä. Siksipä olikin uskomaton tunne, kun minulle alkoi valjeta, että voin ihan itse päättää hypätä alati kiihtyvästä oravanpyörästä kohti sitä, mikä on tärkeää. Ilmoitin siis esimiehelleni päätöksestäni ja tammikuun lopussa 2013 olisi viimeinen päiväni siinä työpaikassa.

Aivan huikea keveyden tunne! Tuntui, että kävelin siitä lähtien hiukan lattiapinnan yläpuolella, kasvoin pari senttiä (paino hartioilta oli kadonnut), silmiin syttyi tuike ja hymyilin jatkuvasti :) Se taisi olla se valo tunnelin päässä, joka oli sytytetty - ja kirkkaana paloikin!

Seuraavat kuukaudet "downshiftasin", kuten varmaan moni muukin, koska sille oli keksitty nimikin - suomenkielinen vastine on leppoistaminen tai elämän kohtuullistaminen - kuvaavia nekin ;) Olin oikeasti läsnä kun lapset tulivat koulusta, ulkoilin koiran kanssa, luin lehtiä, kaivoin esiin neulepuikot ja -langat, tuijottelin takkatulta, vietin aikaa ikääntyneiden sukulaisten kanssa, ja auttelin isäntää hänen vastaperustamassaan yrityksessä. Ennen kaikkea ehdin katsoa ympärilleni - nauttia narskuvasta lumesta kengän alla, lasten punaisista poskista, koiran riemusta lumihangessa ja auringonsäteistä upeissa jää- ja lumimuodostelmissa puiden oksilla. Keväämmällä kuului enemmän linnunlaulua ja oli tuoreempaa ja vihreämpää kuin moneen vuoteen.

Samalla sain tilaa suunnitella matkaani kohti Lumoa.

Yksi niistä, joka otti ilolla vastaa hölläilykauteni :)

Elokuvateatterimaailman lumoa 1970-luvulta.

Vaikka ei tästä blogista ole tarkoitus tulla mitään elämänkertaa, pakko kuitenkin aloittaa kaukaa - sieltä kaikki innostus on lähtenyt. Toivottavasti tätä kautta tavoitatte palan sitä maailmaa, johon jo pienenä olen päässyt tutustumaan!

 

Elokuvateatterit kulkevat meillä suvussa. Isäni on aloittanut ovimiehenä jo koulupoikana ja tänäkin päivänä vanhempani pyörittävät elokuvateatteria, samoin kuin setäni ja serkkuni.

 

Ollessani alle kouluikäinen ja äidin käydessä päivisin töissä, olin isän mukana kaikessa teatterin pyörittämiseen liittyvässä. Haimme filmejä matkahuollosta, kävimme tukussa karkkiostoksilla, teimme konttorihommia (kumpikin tyylillään...). Myöhemmin olen oppinut, hän tunsi toisinaan huonoa omaatuntoa tehdessään niin paljon töitä, mutta ei se minua haitannut, minähän sain roikkua mukana enkä tiennyt mitään sen hauskempaa!

 

Miten lumoavaa se silloin pikkutyttönä olikaan juosta päiväsaikaan elokuvateatterin saleissa, etsiä ja löytää sinne unohtuneita pikkutavaroita, auttaa roskien keräämisessä, kurkkia kankaan taakse (siellä on ihan oma salainen maailma!), kiivetä rautaisia kierreportaita ja luikahtaa ihastelemaan konehuonetta ja sen merkillisiä laitteita ja katsoa saleihin sieltä korkealta, pikkuisista ikkunoista. Tai ihan vain pikkuriikkisen kurkata oven raosta pilkkopimeään saliin, saada mielikuvitus laukkaamaan ja sitten nopsaan sulkea ovi perässään!

 

Ja sitten tietenkin se elokuvien katselu. Se tunne, kun on lempikarkit puristettuna nyrkkiin, paikka valittu eturivistä, taustamusiikki ja valot himmenevät, verhot vetäytyvät syrjään ja kankaalle ilmestyvät ensimmäiset kuvat... Siinä kohtaa kaikki muu unohtuu ja sukellus elokuvan taikamaailmaan voi alkaa. Ja tämä lumoava tunne ei ole kadonnut mihinkään näiden vuosien aikana (joskaan en enää valitse eturivin paikkaa :)). 

 

Olin kuin kotonani ollessani teatterilla. Tästä kertoo myös muuan valokuva, jonka olen nähnyt. Siinä kaikki muut katsojat ovat jo lähteneet ja minä ypöksin istun isossa salissa, aition ensimmäisessä penkkirivissä. Päässäni on edelleen raidallinen isotupsuinen pipo, narut leuan alle solmittuina (en ole sitä elokuvan alettua enää muistanut riisua) ja nukun tyytyväisenä pehmeässä penkissä. Kyse ei varmastikaan ollut elokuvan tylsyydestä, vaan sattui nyt olemaan väsy ja mikäs sen kotoisampi paikka ottaa torkut, kun teatterin sali, taustamusiikkina elokuvan äänimaailma :)

 

Vaikka aikaa noista lapsuuteni hetkistä on jo... jonkin verran, voin vakuuttaa, että sama lapsenomainen innostus ja kiinnostus alaa kohtaan on säilynyt!

 

 

 

Hurmaavat Star Wars -tähdet vuodelta 1977.