Helppoa ei ollut kellään - ei niillä jotka joutuivat lähtemään, eikä niillä jotka jäivät. Ainakin meidän porukassa työtä riitti yli oman tarpeen ja oli vaikeaa ymmärtää, miksi toisten piti lähteä ja toisten rehkiä jaksamisen äärirajoilla.
Yhtenä syksyinä päivänä olin taas kerran kiitänyt toimistolta kauppaan, sieltä ruuanlaittoon, hoidellut pyykit, nähnyt lapset ja miehen ruokapöydässä, mutten oikeasti ollut jaksanut olla läsnä, kun päässä pyöri sata selvitettävää asiaa töissä käynnissä olleen ison projektin tiimoilta. Sinä yönä muiden nukkuessa väänsin kasaan materiaaleja seuraavan päivän palavereihin ja silloin se pieni salainen haave alkoi kypsyä ja ottaa tilaa ajatuksissa. Se kuuluisa "mitä haluan tehdä isona" alkoi kirkastua huimaa vauhtia.
Olin aiemmin ollut tosi varovainen käänteissäni ja tyytyväinen vakaaseen tilanteeseen. Pysynyt samassa työpaikassa 17 vuotta, aina opiskeluajoista saakka ja siirtynyt tehtävistä toisiin lähinnä vain esimiesten ehdotuksesta tai organisaatiomuutosten viemänä. Siksipä olikin uskomaton tunne, kun minulle alkoi valjeta, että voin ihan itse päättää hypätä alati kiihtyvästä oravanpyörästä kohti sitä, mikä on tärkeää. Ilmoitin siis esimiehelleni päätöksestäni ja tammikuun lopussa 2013 olisi viimeinen päiväni siinä työpaikassa.
Aivan huikea keveyden tunne! Tuntui, että kävelin siitä lähtien hiukan lattiapinnan yläpuolella, kasvoin pari senttiä (paino hartioilta oli kadonnut), silmiin syttyi tuike ja hymyilin jatkuvasti :) Se taisi olla se valo tunnelin päässä, joka oli sytytetty - ja kirkkaana paloikin!
Seuraavat kuukaudet "downshiftasin", kuten varmaan moni muukin, koska sille oli keksitty nimikin - suomenkielinen vastine on leppoistaminen tai elämän kohtuullistaminen - kuvaavia nekin ;) Olin oikeasti läsnä kun lapset tulivat koulusta, ulkoilin koiran kanssa, luin lehtiä, kaivoin esiin neulepuikot ja -langat, tuijottelin takkatulta, vietin aikaa ikääntyneiden sukulaisten kanssa, ja auttelin isäntää hänen vastaperustamassaan yrityksessä. Ennen kaikkea ehdin katsoa ympärilleni - nauttia narskuvasta lumesta kengän alla, lasten punaisista poskista, koiran riemusta lumihangessa ja auringonsäteistä upeissa jää- ja lumimuodostelmissa puiden oksilla. Keväämmällä kuului enemmän linnunlaulua ja oli tuoreempaa ja vihreämpää kuin moneen vuoteen.
Samalla sain tilaa suunnitella matkaani kohti Lumoa.
Yksi niistä, joka otti ilolla vastaa hölläilykauteni :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti